Tärkeääkin tärkeämmät: isovanhemmat

Ollessani pari viikkoa takaperin viikon flunssassa sain kokea, miten rankkaa lapsen hoito on jos itse puolikuntoisena. Monena aamuna kellon soidessa Pätkiksen lääkkeen merkiksi päällimmäinen ajatus on "Onko pakko?" No daa, todellakin on. Nouseminen on kamalan nihkeää, mutta liikkeelle päästyään hommat hoituvatkin helposti ja rutiinilla. Kipeänä asia on ihan toinen. Edelleen sama "Onko pakko?", mutta tällä kertaa viitsimisen sijasta ei ihan oikeasti jaksaisi nousta kun pää on täynnä räkää, nenä tukossa ja silmät vuotavat kuin nyyhkyleffan jäljiltä. Tässä vaiheessa saa olla kiitollinen jos on joku jota pyytää avuksi.

Alkuviikon pärjäsin räkäisenä räkäisen Pätkiksen kanssa mainosti, mutta olon huonontuessa omat voimat hiipuivat täysin. Tähän päälle taloyhtiössä oli meneillään antenniremontti ja välikatolla hyppivät erinäisiä putkia ja johtoja vetävät miehet. Lisää yhtälöön vahtiva koira, joka hämmentyy omituisesta metelistä ja haukahtelee milloin sattuu. Ei muuten nukuta Pätkiksen kanssa yhteisiä päikkäreitä, ei toki väsytä. Raksamiesten hiljennyttyä saan itse torkahdettua hetkeksi herätäkseni hetken päästä siihen, että miehet pomppivat taas meidän asuntomme kohdalla. Oho, nyt se vauvakin kuuli kolinan ja heräsi itkemään. Jes jes jes, muksulle tunnin päikkärit ja itselle alle puolen tunnin. Tässä vaiheessa tilanteen pelastaa mummi, jolla sattuu olemaan vapaapäivä ja joka on jo ilmoittanut olevansa käytettävissä. Ei muuta kuin soittoa sinne ja hetken päästä on apu ovella. Pienen ruokakassin kanssa, koska sattui olemaan kaupassa kun soitin.

Iloitessani siitä, ettei tarvitse silmät vetistäen tihrustaa onko se pullo kunnolla Pätkiksen suussa ja yrittää pidätellä aivastuksia ja yskää ettei pikkuinen säikähdä, muistan alkukesästä käydyn keskustelun. Olimme kaksissa eri juhlissa samana päivänä ja Pätkis taisi olla ensimmäistä kertaa hoidossa niin, että olimme vallan viihteellä. Kyttäsin jatkuvasti kelloa ja tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että olen lykännyt minun vauvani hoitoon päästäkseni itse juhlimaan. Oli hieno keli, ruoka ja juoma maistui ja kaikilla oli mukavaa. Paitsi minulla. Kaikki käskivät nauttimaan lapsivapaasta ja pitämään hauskaa, sillä olihan Pätkiksellä tuttu mummu hoitajana ja sai vieläpä olla kotona. Ensimmäisistä juhlista lähdimme seuraaviin tarkoituksena palata vielä loppuillaksi ensimmäisiin, jotta Miehen mahdollinen taksimatka ainakin olisi lyhyempi. Itse olin kuskina, koska niin rennoksi en voinut heittäytyä, että olisin vallan lonkeron korkannut.

Kakkosjuhlissa ei ollut niin paljon tuttuja minulle, varsinkin kun ekat olivat lähes sukujuhlat. Se yhdistettynä huonoon omatuntoon ajoivat minut melko pian kotimatkalle. Muu porukka koitti suostutella jäämään ja korkkaamaan sen lonkeron tai parikin, mutta vetosin hoitajaan ja siihen, etten oikein pysty rentoutumaan ollessani erossa vauvasta. Tässä vaiheessa yksi tuttavapariskunta ihmetteli toisilleen, että joillain isovanhemmat suorastaan rientävät apuun kun lapsenvahtia tarvitaan. Heidän lapsensa olivat teini-ikäisiä ja koko elämänsä aikana vain pari kolme kertaa isovanhemmilla yökylässä. Pätkis on jo tähän mennessä ollut kolme kertaa yökylässä, joista kerran olin mukana helteitä paossa. He käskivät todella nauttimaan avuliaista ja osallistuvista isovanhemmista ja ottamaan ilon irti kun kerran apua on tarjolla. Ymmärsin heidän pointtinsa hyvin enkä todellakaan ollut kateellinen heidän tilanteestaan. Olin silti jo niin stressaantunut monen tunnin erosta, että päätin lähteä kotiin.

Olen monta kertaa tuon keskustelun jälkeen, ja ennenkin, miettinyt kuinka hyvin meillä oikeasti asiat isovanhempien suhteen on. Olen aina pitänyt isovanhempien osallistumista itsestäänselvyytenä, koska omat isovanhempani olivat ja ovat edelleen aivan mahtavia. Pienempinä olimme mummalla ja papalla yökylässä joka viikonloppu ja kesät taisimme puoliksi asua siellä. Välimatkaa toki on vain 5 km, mikä teki hommasta hyvin helppoa. Omat vanhempani asuvat noin kilometrin päässä, Miehen äiti kymmenen kilometrin päässä ja Miehen isä alle tunnin matkan päässä. Meillä apua on käytännössä aina saatavilla, kun sitä tarvitaan, vaikka kaikki isovanhemmat käyvätkin töissä. Vaikka välillä ärsyttää, kun joka päivä pukkaa puhelua ja tekstaria, että mitä Pätkikselle kuuluu, olemme ihan tajuttoman onnekkaita.

Isovanhemmista on apua nyt ja tulevaisuudessa ja haluan Pätkikselle yhtä hyvät suhteet isovanhempiin kuin itselläni. Minun puolestani isovanhemmilla saa olla eri säännöt kuin kotona, koska meillä aikanaan oli ja homma toimi hyvin. Ideana oli olla kuin lomalla ja sai tehdä enemmän kivoja juttuja ja vähemmän ikäviä, kuten kotitöitä. Ehkä siksi aina autoinkin siellä vapaaehtoisesti enemmän ja vähemmillä käskyillä kuin kotona..

Tulevana viikonloppuna lähdemme ensimmäistä kertaa Miehen kanssa yhdessä yöelämään Pätkiksen syntymän jälkeen. Edellisestä kerrasta onkin aikaa, se taisi olla syksyllä tai talvella 2013. Pätkis pääsee mummulaan yöksi ja äiti ja isä saavat nauttia laatuajasta ystävien ja toistensa kanssa. Ja tällä kertaa en muuten aio olla kuskina!