Sain nukuttua yöllä pari tuntia ja seuraavana päivänä menin synnytyssaliin testaamaan miten Pätkis jaksaa supistuksia. Supistuksia oli tullut kotona ollessa jo parin viikon ajan ja hoitajat olivat niiden ja Pätkiksen virkeyden perusteella melko varmoja, että tyyppi kestää alatiesynnytyksen. Supistukset aiheutettiin keinotekoisesti oksitosiinitipalla annosta vähitellen nostaen. Hoitaja hyppäsi parin vaiheen yli ja annostusta nostettiin hieman nopeammin kuin yleensä. Alun supistukset kun eivät tuntuneet juuri miltään verrattuna harjoitussupistuksiin. Tipalla aiheutetut supistukset eivät (ainakaan enää) muistini mukaan olleet kovin pahoja ja aloin suhtautua koko käynnistysajatukseen hieman luottavaisemmalla mielellä. Pätkis kesti supistukset vallan mainiosti ja tippatestin jälkeen hoitajat asettivat ballongin paikalleen. Ballongin laitto oli melkoisen epämiellyttävää, eikä tunne mennyt pois ennen kuin ballonki poistettiin muutaman tunnin kuluttua.
Ballongin laiton jälkeen nousin istumaan sängyn laidalle ja samassa voimakkaat supistukset iskivät. Kysyin epäuskoisena kätilöltä johtuuko supistelu pelkästään ballongista vai vaikuttaako oksitosiinitippa edelleen. Kätilö hymyili myötätuntoisesti ja vastasi ballongin olevan syypää, tippa toki saattoi vielä hieman edesauttaa asiaa. Kirosin mielessäni (ja ehkä vähän ääneenkin), että tätäkö joutuisin kestämään ennen kuin varsinainen synnytys alkaa. Ballonkia kuvaillaan "lempeäksi" käynnistystavaksi, mitä se varmasti johonkin muuhun verrattuna onkin, joten olin kuvitellut kohdunsuuni aukeavan huomaamatta kuin itsestään. Okei, vähän sentään uskoin joutuvani kärsimään, mutta että näin pian! Kätilö vinkkasi liikkumisen auttavan avautumista ja päätinkin sitten yrittää könytä itse takaisin osastolle. Taisin kuitenkin heti salista ulos päästyäni pyytää jos sittenkin voisin hypätä takaisin sänkyyni matkan ajaksi. En kyennyt supistuksilta kävelemään suoraan ja muutaman kymmenen metrin matkassa olisi kestänyt tuhottoman kauan jos olisin raahautunut omin jaloin.
Osastolle päästyäni en enää pystynyt makaamaan sängyssä ja vaikeroin sängyn reunaan nojaillen ja takapuoltani hetkutellen. Mies soitti lähteneensä juuri töistä ja kysyi käykö kotona käyttämässä koiran ennen sairaalaan tuloaan. Puhelun aikana aloin vuotaa verta ja ähkien vaadin supistusten lomassa häntä tulemaan suoraan sairaalaan ja mielellään pitäisi jo olla perillä! Se vajaa puolituntinen ennen miehen paikalle pääsemistä oli yhtä tuskaa, missään asennossa ei ollut hyvä olla ja kirosin, miten tuskissani olisin parin tunnin päästä jos heti alkuun teki näin kipeää. Miehen tultua paikalle pyysin kipulääkettä ja sain kipupiikin. Valtavaa apua siitä ei ollut, mutta jotain kuitenkin. Huonekaverini kuunteli luultavasti kauhuissaan vaikerointiani, ajatellen saman olevan hänellä vielä edessä.
Vihdoin neljän aikaan iltapäivällä hoitaja ilmoitti, että pääsemme synnytyssaliin. En edes muista kävelinkö itse, mutta uskoisin niin sillä paikallaan makaaminen oli hirveää. Salissa yritimme tehdä olomme mukavaksi, mies laittoi Radio Rockin soimaan ja luki yhtä ja samaa Tekniikan maailmaa varmaan kolme kertaa minun kärvistellessäni aina vain pahenevien supistusteni kanssa. Alkuun pärjäsin kävelemällä ympäri salia ja nojailemalla sänkyyn miehen hieroessa alaselkääni. Tuntien kuluessa kävely kävi vaikeammaksi ja lopulta makasin sängyllä ja supistuksen tullessa suunnilleen karjuin miestäni hieromaan ja mielellään kovaa etten ajattelisi supistuksia. Lämpögeelipussi oli myös aivan mahtava apu! Iltapäivällä ja alkuillasta vielä juttelimme niitä näitä, mutta yöllä olin niin tuskissani etten meinannut saada selkeitä sanoja suustani.
Kahdeksan jälkeen pyysin kohdunkaulapuudutuksen ja ennen sitä ballonki poistettiin synnytyksen ollessa hyvin käynnissä. Kokeilin myös ilokaasua, mutta siitä ei tullut kuin oksettava olo. Kohdunkaulapuudute ei poistanut kipua, mutta enää en jännittänyt koko kropalla supistuksia vastaan. Siinä mielessä se siis helpotti oloa. Lopulta en enää kestänyt ja pyysin epiduraalin, jonka sainkin nopeasti. Se auttoi heti. Jos jotain synnytyksestä muuttaisin, ottaisin epiduraalin aiemmin. Sen saatuani nukuin pari tuntia, mikä ei ollut ihme, sillä supistukset olivat jossain vaiheessa epiduraalin laiton jälkeen loppuneet. Herättyäni ihoni kutisi ja sain antihistamiinia, joka ei juuri auttanut. Muita sivuvaikutuksia epiduraalista ei tullut. Epiduraalilääkettä piti lisätä kolmen tunnin päästä kipujen taas voimistuttua.
Kahden jälkeen yöllä heräsin lapsiveden menoon ja soitin kätilön paikalle. Hetkessä saliin tuli muutama ihminen lisää ja alkoi melkoinen härdelli kätilöiden valmistaessa minua ponnistusvaiheeseen. Alkuun en tajunnut mistä ponnistuksen tarpeesta he puhuivat, mutta äkkiä se tarve yllätti. Itseasiassa niinkin äkkiä, että pudendus-puututus ehdittiin laittaa vain toiselle puolelle ennen kuin Pätkiksen pää oli jo tiellä. Ponnistusvaihe kesti huimat 13 minuuttia, ja päättyi minun huutoni jälkeen Pätkiksen ensirääkäisyyn. Itseasiassa jouduin mieheltä kysymään huusiko Pätkis heti synnyttyään, sillä itse olin niin sumussa etten sitä rekisteröinyt. Syntymäajaksi kirjattiin 02.48 keskiviikkoaamuna. Pienten mutkien jälkeen sain Pätkiksen ensimmäistä kertaa syliini. Pätkis oli silloin ja on edelleenkin maailman kaunein pieni ihminen. Koskaan aiemmin ei ole Pommac maistunut niin hyvältä kuin synnytyksen jälkeen miehen kanssa skoolattuna.
** Huh, kun tämän tekstin kanssa kestikin! Saattaa olla sekavaa, sillä kirjoitin tätä todella monessa muutaman lauseen pätkässä. Pätkis (tänään 10vk!) on viime aikoina ruvennut seurustelemaan paljon enemmän enkä ole oikein ehtinyt harrastamaan. Eipä näillä keleilläkään tee mieli koneella istua ;)**
- Ninni -
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti