Elämänsä kolmannen viikon pieni Pätkiksemme vietti Lastenklinikan sydänosastolla. Siirto sinne tapahtui ambulanssin kyydissä keskoskaapissa. Hakuaikataulu varmistui vasta lähtöpäivänä, joten odotin aamupäivän jännittyneenä ensin tietoa lähtöajasta ja sitten itse lähtöä. Oli myös epävarmaa mahtuisinko kyytiin mukaan, sillä yksi tarkkailuosaston hoitajista oli saattajana ja ambulanssin miehitys oli arvoitus. Ambulanssihenkilökunnan saapuessa osastolle selvisi, että kyydissä oli onneksi tilaa minullekin. Jostain syystä odotin Pätkiksen kulkuvälineen olevan jokin hieman osaston vauvasänkyä isompi punkka ja ilmeeni oli varmaan melkoinen kun eteeni vyöryi valtava keskoskaappi. Ambulanssiharjoittelija rustaili papereita kuntoon, minä kiireessä pakkasin viimeiset tavarat kasseihin (ja meinasin unohtaa ulkovaatteeni naulakkoon) ja pian Pätkis olikin kaapissa rauhallisesti nukkumassa. Ehdin syöttää Pätkiksen juuri ennen lähtöä, joten lähtö tuli hyvään saumaan. Pikaisesti huikkailin hoitajille heipat ja molemminpuoliset toiveet, ettei enää nähdä ainakaan näissä merkeissä ja saattueemme kulki synnytyssalien ohitse äitiyspolin aulan kautta ulkona odottavaan ambulanssiin. Äitiyspolin odotustilassa tuli itselle hieman tukala olo, kun viimeisillään raskaana olevat naiset tuijottivat pientä Pätkistä valtavassa keskoskaapissa kolmen ambulanssihoitajan, sairaanhoitajan ja minun saattelemana. Yritimme hoitajan kanssa hieman keventää tunnelmaa naureskelemalla miten yhdestä pienestä sairaalanvaihdosta saadaan hurjan näköistä kun on pieni vauva kyseessä. Toivottavasti puheemme kantautui odottavien äitien korviin, sillä itse en olisi kaivannut etenkään raskauden loppuvaiheessa muistutusta siitä, että kaikki ei aina menekään niin kuin toivoo.
Matka Lastenklinikalle oli nopeasti ohi, tosin ehdin saada siinäkin ajassa huonon olon aikaiseksi liialla vaatetuksella. Lähtiessä laitoin tietysti talvitakin päälleni enkä sitä enää ahtaassa ambulanssissa viitsinyt ruveta riisumaan. Onneksi oli vesipullo mukana helpottamassa! Lastenklinikalla menimme suoraan osastolle K4, eli sydänosastolle, ja siellä meitä olikin jo hoitaja vastassa. Päivystävä sydänlääkärikin esittäytyi pikaisesti ja pahoitteli joutuvansa poistumaan johonkin palaveriin. Ambulanssihenkilökunta ja mukana tullut hoitaja toivottivat hyvät jatkot ja lähtivät saman tien takaisin Hämeenlinnaan. Hetken aikaa olin "hieman" hukassa. En yleensäkään tykkää olla yksin täysin vieraassa paikassa, vieraassa tilanteessa ja vieraiden ihmisten kanssa ja sairaalassa se vasta olikin epämukavaa. En osannut tehdä oikein mitään, desinfioin käteni varmaan kolme kertaa saadakseni jotain tekemistä
Lopulta mukava naishoitaja tuli ja selvitti hieman tulevia suunnitelmia. Luvassa olisi ties mitä tutkimuksia sydämen ultrista verikokeisiin. Ensin otettaisiin sydänfilmi, sitten mitat ja sitten saisin taas vaihtaa vaipan ja syöttää Pätkiksen. Oli hirvittävän outoa vaihtaa vauvan vaippa ja vaatteet metallisessa pinnasängyssä ikäänkuin sivuttain, kun olin tottunut tekemään sen aina hoitopöydällä. Lisäksi syöttäminen oli hieman epämukavaa keinutuolissa tyyny käden alla istuessa, kun huonekaverin sängyn ympärillä oli kolme ihmistä.. Hoitaja puhui ensin jostain sermistä, jonka hän voisi tuoda näköesteeksi, mutta ei sitten tuonutkaan. Pätkistä ja ikkunasta avautuvaa ankeaa maisemaa tuijotellen selvisin tuostakin. Pätkiksen mummultaan saama ihanan pehmeä lammasbody ja potkarit kokoa 44 olivat vaihtuneet Lastenklinikan valkoiseen karheaan froteebodyyn, joka oli Pätkiksen päällä suunnilleen kokoa puolijoukkueteltta. Pikkuinen näytti vielä entistäkin pienemmältä!
Pätkiksen nukkuessa kulutin aikaa mussuttamalla geishaa ja lukemalla Aku Ankan taskukirjoja kunnes Mies tuli töiden jälkeen Helsinkiin. Tunnin pari istuimme Pätkistä katselemassa kunnes lähdimme kotiin, Emme päässeet joka päivä paikanpäälle Miehen ollessa töissä (minähän en Helsinkiin uskalla yksin ajaa), joten soittelimme päivittäin pari kertaa osastolle ja kyselimme Pätkiksen kuulumisia. Kaikki hoitajat olivat aivan ihania ja kaikki tuntuivat ihastuneen Pätkikseen täysin, varsinkin kun hän oli osaston pienin potilas. Ja ainoa ilman leikkauksen jälkeisiä nostorajoituksia, joten Pätkis sai hengailla paljon hoitajien toimistossa sylimaskottina :)
 |
| Pätkis kahden viikon ja kahden päivän ikäisenä. |
Heti seuraavana aamuna kotoa osastolle soittaessani kuulin, että Pätkikselle oli aloitettu toinen lääkitys aikaisemmin aloitetun rinnalle. Yön aikana rytmihäiriöitä oli tullut niin monta, että päivystävä sydänlääkäri päätti aloittaa lääkityksen saman tien. Mahtavaa oli, että heti ensimmäinen lääke tehosi! Olimme varautuneet kahden viikon, jopa kuukauden sairaalareissuun koska oma sydänlääkärimme näin varoitteli. Usein lääkityksen kanssa joudutaan pelaamaan jonkin aikaa, että löydetään sopiva lääke ja oikea annostus. Meidän onneksemme osui heti nappiin! Tämä tapahtui perjantaina ja tuleva viikonloppu oli pääsiäisviikonloppu, joten osastolla asiat seisoivat. Meille sanottiin, että Pätkiksen vointia seurataan ainakin viikonlopun yli ja jos rytmihäiriöt pysyvät aisoissa kotiutusta voitaisiin miettiä jo tiistaina. Lauantain vietimme taas Pätkis sylissämme. Sunnuntaina emme olleet sairaalassa, mutta maanantaiaamuna veimme koiran hoitolaan ja käänsimme auton kohti Helsinkiä. Meillä oli huone Ronald McDonald-talossa ja lähdimme matkaan sillä ajatuksella, että seuraavana päivänä palaamme kotiin Pätkis mukanamme. Toki varauduimme pidempäänkin reissuun. Miehellä alkoi sopivasti talviloma, joten kiirettä ei ollut. Maanantaina oli selvää, että seuraavana päivänä meidät kotiutetaan ja päivä kuluikin leppoisasti Pätkis vuorotellen jommankumman sylissä. Illalla oli haikeaa lähteä McDonald-talolle, mutta olin onnellisempi kuin varmaan kertaakaan viimeisen parin viikon aikana tietäessäni sen olevan viimeinen yö erossa Pätkiksestä.
Mäkkäritalo on muuten aivan huikea paikka! Odotin jotain karua ja parakkityylistä (ei hajuakaan miksi) ja yllätyimme molemmat todella positiivisesti. Haluan pyhittää tälle pienelle ihmeelle oman postauksensa, sen verran vaikuttunut olin.
 |
| Kaukalo odottamassa Pätkistä kotimatkalle. |
Seuraavana aamuna poljimme heti herättyämme Lastenklinikalle. Hoitajat vahvistivat aikaisemmat puheet kotiinpääsystä, sillä yö oli jälleen mennyt ilman "ylilyöntejä". Kotiutusta jouduimme kuitenkin odottamaan yli neljään, sillä kotiutukset hoidetaan yleensä kolmelta ja Pätkiksellä oli neljältä lääkeaika. Ylimääräinen tunti ei tuntunut enää kolmen viikon odottelun jälkeen missään, ja tapoimme aikaa katsomalla telkkaa ja halailemalla Pätkistä. Viikonlopun päivystänyt sydänlääkäri tuli vielä ultraamaan sydämen ennen lähtöä ja vihdoin saimme lähteä. Brion turvakaukalo oli odottanut tätä hetkeä jo parin kuukauden ajan ja lopulta se pääsi töihin! Pätkis oli onnettoman pieni pörröisessä nallepussissaan, varpaat olivat kaukana pussin kärjestä. Mies nappasi kaukalon kainaloonsa ja tarkistettuani noin viisitoista kertaa ettei mitään unohtunut, lähdimme huoneesta ja suljimme oven perässämme. Se hetki tuntui jotenkin juhlalliselta; vihdoin pääsisimme pois sairaaloista ja saisimme oman lapsemme kotiin! Käytävällä kiittelimme hoitajia hyvästä hoidosta ja talsimme parkkihallissa odottavaan autoomme. Kaukalon telakka oli ollut paikallaan pari viikkoa ja Pätkis napsautettiin siihen ja minä hyppäsin takapenkille seuraksi. Pikkuinen nukkui koko matkan ja ainoa huolenaiheeni oli kirkkaasti paistava aurinko. Suojasin milloin milläkin Pätkiksen silmiä ja vähän väliä tarkistelin oliko lapsen lämpötila sopiva.
Oli ihanaa kantaa oma lapsi ensimmäistä kertaa kotiin kolmen viikon odotuksen jälkeen. Esittelimme Pätkikselle uuden kotinsa ja loppuilta ja yö meni ihmetellessä pientä nukkuvaa vauvaa. Yöllä en meinannut saada unta huolehtiessani koko ajan, että pienellä on kaikki hyvin. Pinnasänky oli alkuun sivuvaununa sänkymme vieressä ja havahduin pienimpäänkin tuhahdukseen. Ei kaikkein paras järjestely huonouniselle äidille.. :)
Kotiutumisen jälkeen olemme jatkaneet sairaalakäyntejä kuukausittain ja suunta on ollut koko ajan ylöspäin. Pikkuinen kasvaa kohisten, varsinkin poskista ja reisistä, ja ylimääräiset lyönnit ovat lähestulkoon loppuneet. Pulssi nousee vieläkin silloin tällöin, mutta holterien mukaan lähinnä Pätkiksen itkujen aikaan. Sormet ristissä toivotaan, että kaikki menee suunnitelmien mukaisesti ja Pätkis on lääkevapaa ensi keväänä!
- Ninni -
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti