Äidin syyllisyys

"Muistan tosi hyvin tuon syyllisyyden, kun peittelee vauvan sairaalapetiin nukkumaan ja itse ajaa sairaalalta kotiin iltapimeällä. Kotimatkat joko nieleskelin kyyneleitä tai olin täysin turta. Oma kotiutuminen viikon sairaalassaolon jälkeen oli ehkä se pahin, kun ensimmäistä kertaa palasi kotiin. Ikinä milloinkaan oma koti ei ole ollut niin tyhjä. Kaksi viikkoa istuin lähes 12 tunnin päiviä vto:lla vauvan kanssa, unohdin syödä ja kotona itkin. Kolmannen viikon Pätkis oli Lastenklinikalla, jonne en itse sadan kilometrin päästä joka päivä päässyt. Se oli ihan kauheaa. Onneksi kaikki hoitajat oli molemmissa sairaaloissa aivan ihania!"

Näin kirjoitin eilen Operaatio Äidin kommenttilaatikkoon vauvan keskosuuteen ja sairaalassaoloon liittyvän tekstin perään. Melkein viikon verran on ollut kovastikin kiireitä enkä ole ehtinyt tänne mitään kirjoittaa. Ei mun tätäkään pitänyt, olin eilisiltana jo sulkemassa konetta ja lysähtämässä sohvalle katsomaan Criminal Mindsia kunnes ajattelin tsekata vielä Bloggerin. Niinpä niin, löhöilta vaihtui Pätkiksen ensimmäisten elinkuukausien muisteluun.

Lyhyt kertaus niille, jotka eivät tiedä historiaa. Pätkis syntyi käynnistettynä ihan hyvillä viikoilla 38+2, eikä viikolla 35 kuten alkuun pelättiin. Minä juoksin käyrillä ja ultrissa viikoittain viikolta 32(?) alkaen vauvan pienikokoisuuden vuoksi. Muksun lopulliset mitat oli 2260g/42,5cm. (vrt. minä 2680g/46cm) Synnytyssalista teholle olemattomien verensokereiden ja rytmihäiriöiden vuoksi. Kaksi viikkoa synnytyssairaalassa, kunnes siirrettiin viikoksi Lastenklinikalle. Sydänlääkitys päällä edelleen, mutta keväällä se puretaan pois. Lue lisää tunnisteilla "raskaus, sairaalassa, sydän".

Olin sairaalassa viikon ja kotiutuessani Pätkis oli viiden päivän ikäinen. Halusin kotiin, sillä vaikka sainkin olla osastolla omassa huoneessa halusin päästä oman kodin rauhaan. Osastolla alkoi olla ruuhkaa ja sunnuntaina siirsin omat tavarani ja Pätkiksen lahjat vastasyntyneiden tehon käytävään ja valmistauduin kotiinlähtöön. Olin innoissani, sillä pääsisin vihdoin omaan sänkyyn nukkumaan ja näkemään koiramme viikon eron jälkeen. Illalla viivyttelin lähtöä. Minusta tuntui pahalta jo iltaisin viereiselle osastolle lähtiessä sanoa hoitajille, että en tänä yönä tule keskiyön syötölle, tai edes iltayhdeksän jos halusin nukkua. Monesti silti menin, koska en saanut untakaan.

Pienen heiveröisen vauvan jättäminen vieraiden ihmisten hoidettavaksi vaati totuttelua. Hoitajat olivat ihania ja kannustavia, juuri sellaisia joita tuore äiti haluaakin kohdata. Silti joka ilta tunsin syyllisyyttä siitä, että minä en ollut hoitamassa lastani koko ajan. Hoitajat tsemppasivat nukkumaan ja olin todella kiitollinen siitä, että he antoivat luvan olla pois. Muuten olisin potenut vielä enemmän syyllisyyttä.

Kotiutumisiltana kävellessäni Miehen kanssa osastolta autolle lähinnä vitsailimme ja mietimme minkälaisen hepulin koira saa nähdessään minut. Heittäessäni laukkujani takapenkille näin telakassa tyhjän turvaistuimen. Mies oli pitänyt sitä siellä varmuuden vuoksi jo jonkin aikaa, jos Pätkis pääsisikin kotiin. Nielaisin, istuin etupenkille ja vedin oven kiinni. Sillä hetkellä kaikki se tuska, ikävä ja turhautuneisuus purkautui itkuna ulos ja istuimme tyhjällä parkkipaikalla kauan, kunnes sain itseni jotenkuten kasattua.

Koira oli innoissaan paluustani ja se vähän piristi. Keittiössä ärsyynnyin heti tiskeistä altaassa ja leivänmuruista pöydällä ja suuttumukseni purkautui taas itkuna. Itkin illan ja itkin yön miettiessäni toisessa huoneessa odottavaa tyhjää pinnasänkyä. Ja pientä sairaalassa nukkuvaa lastani.

Joka aamu ajoin sairaalaan, istuin siellä jopa 12 tuntia syömättä mitään ja kotiin päästyäni söin korkeintaan voileivän. En siis todellakaan helpottanut omaa oloani ja aloin voida fyysisestikin huonosti. Toisen sairaalaviikon lopulla yksi hoitajista sai houkuteltua minut henkilökunnan ruokalaan, jossa saisin imettävänä äitinä ilmaisen ruuan. Olin ohittanut aiemmat kehoitukset olankohautuksella, mutta nyt lähdin. Ja voi luoja, että kannatti! Siellä oli lohta! Oikea ruoka maistui taivaalliselta pitkästä aikaa. Kävin sen jälkeen joka päivä syömässä ja jaksoin päivät paljon paremmin. Illat kotona olivat edelleen ikäviä.

Lopulta Pätkis siirrettiin Lastenklinikalle ja menin sinne ambulanssin mukana. Pienen pieni vauveli matkasi valtavassa keskoskaapissa, joka näytti todella hurjalta. Mukaan lähti yksi tehon hoitajista tarkkailemaan Pätkiksen sydänkäyrää ja muita arvoja. Perille päästyämme tuttu hoitaja lähti ambulanssin matkassa takaisin kotiin ja olin ihan hukassa. Onneksi hoitajaksi sattui ihana vanhempi rouva, mutta eri tutkimusten aikataulut ja sairaalan käytännöt jäivät vielä pimentoon. Sen totesimme Miehen kanssa, että Lastenklinikka tuntui hieman "alkeellisemmalta" kuin oma sairaalamme. Siihenkin tottui pian, mutta ymmärrän nyt entistä paremmin miksi uutta lastensairaalaa tarvitaan.

Mies haki minut töidensä jälkeen Helsingistä kotiin ja ensimmäistä kertaa vauva oli niin kaukana, etten olisi voinut yöllä lähteä häntä katsomaan jos olisin halunnut. Illalla mies oli lähdössä ystävänsä kanssa yhdelle paikalliseen, koska ei ollut ehtinyt nähdä juuri ketään oltuaan yöt ja päivät töissä tai sairaalassa. Muistan kuinka makasin sohvalla ja yhtäkkiä aloin itkeä aivan hulluna. Sain selitettyä Miehelle, kuinka pahalta tuntui jättää Pätkis eri paikkakunnalle itsellenikin täysin vieraaseen paikkaan ja olin ihan paska mutsi kun en halunnut olla siellä hänen kanssaan. Aivan, en halunnut. Kuulin mahdollisuudesta yöpyä lapsen huoneessa suunnilleen vasta kotiutumispäivänä, mutta en ollut halunnut mennä McDonalds Taloon yksin. En pärjää hyvin vieraissa paikoissa ja pelkään uusia tilanteita. Se yhdistettynä huoleen ja ahdistukseen.. Pääni olisi hajonnut.

Mies teki parhaansa lohduttaakseen minua ja lopulta hieman rauhoituin. Nuo ajatukset kuitenkin seurasivat vielä pitkälle. Siitä lisää seuraavalla kerralla tai muuten edes minä en jaksa oikolukea tätä tekstiä. Tätäkin kirjoittaessa meinasi pari kertaa itku tulla, kun muistelin noita ensimmäisiä viikkoja. Sen voin sanoa, että hirveästi olo ei helpottunut ensimmäisten kotona vietettyjen viikkojenkaan aikana.