Puutarhatonttuilua

Sunnuntaina järjestettiin Avoimet puutarhat -teemapäivä, jonka johdosta puolisentuhatta puutarhaa ympäri Suomea avasivat porttinsa vierailijoille. Äitini intohimoisena viherpeukalona houkutteli minut ja Pätkiksen mukaan katselemaan paikallisia puutarhoja vanhempieni, setäni ja hänen vaimonsa seurassa. Tavoitteena oli käydä läheisellä Kantolanniemen siirtolapuutarha-alueella ja äitini hyvän ystävän puutarhaparatiisissa. Ensimmäiseksi suuntasimme autojen nokat siirtolapuutarhoihin.

Siirtolapuutarhoihin vievän hiekkatien varrella oli kymmeniä autoja parkissa ja luulimme joutuvamme hirvittävään tungokseen. Kummasti väki kuitenkin hukkui alueelle, jossa on yhteensä 77 puutarhatonttia. Tonttien koot pyörivät erään puutarhurin mukaan 300-400 neliömetrin hujakoilla. Jokaisella mökkiläisellä on mahdollisuus rakentaa rantaan oma sauna ja yhden mökkiläisen mukaan saunoja on tällä hetkellä 75. Hän tarjoutui myös esittelemään saunansa, mutta olimme juuri tulleet rannasta päin keskemmälle aluetta, emmekä sitten jaksaneet palata takaisin. Tai minä olisin jaksanut, mutta ainoa kantamukseni olikin järjestelmäkamerani Pätkiksen kulkiessa turvakaukalossa kädestä toiseen ja lopulta sylistä syliin. Tähänkin tilanteeseen olisin tarvinnut kunnolliset rattaat, jotka mahtuisivat autoon. Tästä haaveesta tulossa lisää jonkin ajan kuluttua.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt siirtolapuutarhoja kuin lehdissä ja televisiossa. Alue oli aivan hurmaava! Osa palstojen omistajista kehoitti käymään myös sisällä mökissään ihmettelemässä. Kävimme kolmen mökin sisällä ja kaikki olivat aivan erilaisia. Ulkoapäin mökit noudattavat samaa kaavaa, pienin eroavaisuuksin, mutta mökin sisällä on vapaat kädet remontoida tila mieleisekseen. Kaikissa vierailemissamme mökeissä oli pieni keittiönurkkaus, oleskelutila ja valoisa erkkeri sekä nukkumatila ylhäällä parvella. Yhdessä mökeistä oli ilmalämpöpumppu, mutta voin kuvitella kuinka kuuma parvella on nukkua ilman sitä. Yksi mökeistä oli remontoitu vuosi sitten ja siellä osa parvesta oli avattu alakertaan. Katot olivat muuten melko matalalla, huonekorkeus oli noin kaksi metriä ja tuo muutos teki mökistä hirvittävän paljon tilavamman oloisen. Äitini on samanlainen tynnyrintappi kuin minäkin, oikeastaan vielä lyhyempi ja naureskelimmekin mökkien olevan meille täydellisesti mitoitettuja.

Puutarhojen omistajat olivat todella mukavia ja kertoivat mielellään siirtolapuutarha-alueesta, elämästään siellä ja puutarhoistaan. Erään mökin omistajat sanoivat tämän olevan 51. vuotensa alueella, joka on perustettu jo vuonna 1933. Suurin osa alueen asukeista onkin eläkeläisiä, sillä parikymppisillä ei usein ole varaa puutarhapalstoihin. Nuorta polvea edustavat ovat kuulemma yleensä jo toisen tai kolmannen polven siirtolapuutarhureita.

Keli oli aivan täydellinen puutarhojen kiertelyyn, sillä aurinko paistoi lähes koko päivän ja lämpöä oli yli 20 astetta! Pätkiksen uudet Julbo-aurinkolasitkin pääsivät testiin ja pelittivät todella hyvin. Eivät vain aina meinanneet pysyä pienellä nenällä ilman kuminauhaa. Meidän ihaillessamme puutarhoja, puutarhojen omistajat ihailivat Pätkistä :)

Reissun jälkeen menimme vielä vanhempieni luo kahville ja olimmekin siellä pitkälle iltaan asti. Illalla sitten oltiinkin vähän väsyneempää mukulaa ja iltamaito venyi väsykiukun vuoksi puoli yhteen asti, jolloin uni vihdoin otti vallan.

Juttu loppui, mutta kuvia piisaa, joten loppuun lätkin vain kivoja kuvia. Kameran muistikortilla oli päivän päätteeksi noin 500 uutta kuvaa. Ohohups!

- Ninni -

Sydämentykytyksiä

Edellisessä kirjoituksessa kerroin, kuinka minulta meni useampi päivä tajuta, että Pätkiksellä todella on rytmihäiriöitä. Verensokerit olivat alkuun pääosassa eikä kukaan puhunutkaan mistään sydämeen liittyvästä.

En ollut tosiaan rekisteröinyt puheita korkeasta pulssista heti synnytyksen jälkeen, sillä olin itse siinä vaiheessa vielä melkoisen sekaisin noin kolmetoista tuntia kestäneestä kärsimyksestä. Kolmetoista jos alkamisajaksi katsotaan ballonkin laitto, jolloin kivut alkoivat. Tästä johtuen säikähdys oli suuri kun olin laittanut parin päivän ikäisen pikkulikan sänkyynsä ruokailun jälkeen ja saturaatiomittari alkoi huutaa näyttäen pulssiksi 213. Riensin tarkkailuosaston toiseen päähän hoitajien huoneeseen ja huikkasin mittarilukeman. Hoitaja riensi puolijuoksua Pätkiksen luo asetellen stetoskooppia korvilleen matkalla. Saturaatiomittari oli jo ehtinyt hiljentyä ja pulssi palata normaaliksi, joten stetoskoopilla ei saatu mitään irti. Loppupäivän kyttäsin mittaria silmä kovana, mutta uusia hälytyksiä ei tullut. Hälyjä kuitenkin tuli myöhemmin muutamia ja Pätkis liitettiin hieman edistyksellisempään laitteeseen, jotta pulssipiikeistä saataisiin enemmän ajantasaista tietoa.

Ei mennyt montaa päivää kun Pätkistä syöttäessäni mittari alkoi taas huutaa. Samassa lastenlääkäri ja kaksi tai kolme hoitajaa juoksi paikalle ja joku luki ääneen mittarin näyttämän lukeman: pulssi 273. Lääkäri asetti stetoskoopin kaikessa rauhassa syövän Pätkiksen rinnalle ja totesi lukeman olevan todellinen. Minä kädet täynnä vauvaa en osannut kuin seurata silmät pyöreinä kuinka lääkäri komensi yhtä hoitajaa laittamaan kylmän kääreen lapseni otsalle. Hoitaja selitti, että kylmän aiheuttama vastareaktio monesti auttaa näihin korvauksiin. Yksi hoitaja kellotti kohtauksen kestoa ja olin kuulevinani lopulliseksi kestoksi kolme minuuttia. Varmaksi en vanno, koska yritin samaan aikaan kuunnella kaikkein muidenkin puheita.

Kuva teho-osaston puolelta kuusi päivää Pätkiksen syntymän jälkeen. Tässä välissä olimme jo ehtineet majailla tarkkailuosaston puolella, mutta rytmihäiriöiden vuoksi palasimme takaisin.

Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen kohtaus meni ohi ja tilanne rauhoittui. Missään vaiheessa Pätkis ei näyttänyt pienintäkään merkkiä siitä, että kohtaus olisi ollut häiriöksi. Tämän jälkeen Pätkis kuitenkin muutti tarkkailuosaston toiseen päähän hoitajien toimiston viereen, jotta he aina hälytyksen tullessa näkivät heti mittarin lukemat ja tarvittaessa pystyivät vastaamaan tilanteeseen nopeammin.

Seuraavien viikkojen aikana kohtaukset vain tihenivät ja pahimmillaan pulssipiikkejä ja ylimääräisiä lyöntejä tuli varmaankin yli kymmenen tunnissa. Emme lopulta itse edes jaksaneet pitää kirjaa muista kuin hyvistä ja kohtauksettomista tunneista. Onneksi laite tulosti jokaisen hälytyksen tullessa pätkän sydänkäyrää hoitajien ja lääkärien ihmeteltäväksi. Parhaimmillaan liuskaa tuli päivän aikana niin paljon, että se kertyi keoksi lattialle ja hoitajat joutuivat potkimaan sitä tieltään kulkiessaan loosimme ohi.

Tässä "loosimme" tarkkailuosaston puolella. Tämä kuva on otettu Pätkiksen ollessa viikon ikäinen, joten väliaikainen paluumme teholle oli erittäin lyhyt. Alareunasta sutattu sälää, kuten Miehen jalat.

Lääkityksen aloituksesta ja Pätkiksen ensimmäisestä reissusta "isolle kirkolle" juttua myöhemmin. Tänään on taas edessä holterointi, jo kolmas kotiinpaluun jälkeen ja Pätkis saavutti juuri kolmen kuukauden iän. Sydänlääkäri juuri pari viikkoa sitten lupaili käyntien harvenevan vuoden ikää lähestyttäessä.

Tämä kirjoitus odotti laittoman pitkän aikaa julkaisuaan, sillä vaikka kirjoitin sen useammassa pätkässä kännykällä valmiiksi aikapäiviä sitten, en "ehtinyt" kaivaa näitä kuvia ennen kuin nyt. Kuvattomat tekstit ovat niin tylsiä ja olen mennyt julkaisemaan sellaisia jo niin monta, että päätin parantaa tapani.

- Ninni -

"Kunhan olisi terve.."

"Ei väliä onko tyttö vai poika, kunhan on terve!"

Näin varmasti suurin osa tulevista vanhemmista ajattelee. Näin minäkin vastasin tuttavien kysyessä tulokkaan sukupuolta tai kumpaa toivomme. Noin viikko ennen Pätkiksen syntymää luin lapsensa vakavalle sairaudelle menettäneiden vanhempien blogia ja kyyneleet silmissä silittelin mahaani kuiskien "Kunhan olisit terve.." Jos joskus tulen uudelleen raskaaksi, tuskin ajattelen noin. Vaikka ei olisi terve, niin kunhan ei kärsisi tai tuntisi kipua.

Meidän Pätkis on rytmihäiriöinen sydänlapsi ja eilistä LiveAid-konserttia katsoessani päätin kertoa Pätkiksen ensimmäisistä kolmesta elinviikosta. Kolmesta viikosta, jotka kuluivat kahdessa eri sairaalassa. Toinen näistä oli Helsingin Lastenklinikka ja ymmärrän uuden lastensairaalan merkityksen todella vasta nyt kun oma lapsi on ollut tuolla hoidossa. Nämä ensimmäiset kolme viikkoa olivat sen verran tapahtumarikkaat (ja pitkät), että jaan tekstin useampaan postaukseen. Tässä ensimmäinen, alkaen aivan Pätkiksen elämän alusta:

Synnytyksen aikana sydänäänikäyrää kuunnellessaan kätilö toteaa ääneen: "Ihan kuin tuolta kuuluisi ylimääräisiä lyöntejä. Onko kukaan aiemmin maininnut niistä?" Vastaan, että ei, sillä vaikka olinkin käynyt raskauden pari viimeistä kuukautta viikoittain KTG:ssä ja ultrassa Pätkiksen kasvun seurannan takia, hoitajat eivät olleet kertaakaan paikalla pidempään kuin KTG:n asettamiseen ja pois ottamiseen menee. Myöskään käyriä tulkkaavat lääkärit eivät niistä ilmeisesti olleet löytäneet mitään erikoista. Itse olin joskus ollut kuulevinani jotain epämääräistä, mutta en todellakaan osannut ajatella sen olevan jotain vakavampaa. Luulin epämääräisten äänien joko kuuluvan asiaan kun kyseessä on vielä kehittymätön sydän, tai että anturit nappasivat välissä minun pulssini kuuluviin.

Unohdin koko asian synnytyksen edetessä ja totta puhuakseni tajusin Pätkiksellä olevan sydänvika vasta paljon myöhemmin. Pätkiksen synnyttyä kätilöt veivät hänet Miehen kanssa punnittavaksi, mitattavaksi ja kylvetettäväksi, tai niin luulin. En kuullut juuri mitään mitä punnitushuoneessa puhuttiin, mutta etäisesti rekisteröin äänensävyistä, että jotain oli vialla. Sain kuitenkin Pätkiksen lopulta syliini ja imetystäkin yritettiin rintakumin avulla. Tässä vaiheessa kätilö taisi tulla sanomaan, että Pätkis siirretään pian teholle tarkkailtavaksi ja tämän takia Mies lopulta syötti Pätkiksen pullosta. Huimat 20 milliä pikkuiseen upposi. En edes muista kun Pätkis vietiin salista, en tiedä olinko silloin suihkussa vaiko muuten vain pihalla kaikesta. Joimme vielä juhlapommacit ja Miehen lähtiessä kotiin, minä menin takaisin osastolle nukkumaan erittäin sekavissa ajatuksissa.

Seuraavana aamuna vaapuin käytävää pitkin vastasyntyneiden teho-osastolle. Hoitajat onnittelivat ja ohjasivat lämpöpatjan luo, jossa Pätkis nukkui vaippasillaan. Ohimolla hänellä oli tippakanyyli, sokeritippa. Sain hänet syliini ihmeteltäväksi ja ihmetyksestä huolimatta olin nukahtaa valtavaan nahkanojatuoliin. En uskaltanut sanoa hoitajille, että laittavat Pätkiksen takaisin lämpöpatjalle, sillä olinhan minä tuore äiti eikä tuore äiti voi haluta päästää irti lapsestaan! He onneksi huomasivat nuokkumiseni ja kehoittivat takaisin nukkumaan. Parin tunnin unien jälkeen menin takaisin teholle ja Mieskin ehti ajoissa seuraamaan kuinka Pätkis pisti kaikin voimin vastaan hoitajien laittaessa nenämahaletkua paikalleen. Mies (tai kätilö, en muista) oli aamuyöllä kertonut, että Pätkiksen verensokeri oli niin matala, ettei mittarissa lukenut kuin "Low". (Myöhemmin selvisi, että alhaisin mittarin näyttämä lukema on 1,1 kun vastasyntyneen verensokerien pitäisi olla vähintään 3.) Meille kerrottiin, että Pätkiksen pitää olla sokeritipassa niin kauan, että sokerit saadaan pysymään oikealla tasolla. Verensokerien takia syötöt olivat tarkasti kontrolloituja ensimmäiset kaksi viikkoa: kolmen tunnin välein vaipanvaihto ja syöttö ja jos ei syönyt pullosta tai rinnasta tarpeeksi, loppu meni nenämahaletkusta. Kerta-annokset nousivat pikkuhiljaa 20 millilitrasta 60 milliin ja olimme Miehen kanssa tajuttoman innoissamme Pätkiksen vetäistyä kahden viikon ikäisenä rinnasta 80 milliä!

Lääkäri lohdutti, että alhainen verensokeri johtuu vain pienestä syntymäpainosta ja nousee kyllä pikkuhiljaa oikealle tasolle kun tulee lisää painoa ja rasvakudosta. Asia oli minulle ihan ok, en oikeastaan ollut edes huolissani, sillä pikkuhiljaahan Pätkis voimistuu, syö paremmin, kasvaa, saa sokerit kohdilleen ja pääsee lopulta kotiin. Suurin riesa tilanteessa oli letkut, joita piti jatkuvasti varoa! Nenämahaletku meinasi aina jäädä Pätkiksen ja käsivarteni väliin syöttäessä tai tulla kiskaistuksi irti pienenpienten sormien takertuessa sen ympärille. Sokeritippakanyylia piti varoa sylissä pitäessä ja tippaletkua aina Pätkistä siirreltäessä. Saturaatiomittari oli vuoroin toisessa ja vuoroin toisessa pienessä jalassa ja se vieläpä lähti herkästi irti. Elämämme pyöri parin neliön alueella, jossa oli hoitopöytä, Pätkiksen pieni peti ja nojatuoli syöttöjä varten. Vaaka kiskottiin aina paikalle syöttöpunnituksia varten ja töpseleistä oli aina pulaa. Onneksi tämä parin neliön alue oli hyvin kotoisa, siis siinä vaiheessa kun alue oli tarkkailuosaston puolella eikä varsinaisen tehon puolella. Televisiokin sieltä löytyi ja päivät kuluivat Pätkis sylissä vuoroin telkkaa ja vauvaa tuijotellen.

Olin itse osastolla maanantaista sunnuntaihin synnytyksen oltua keskiviikkona. Viikonloppuna tuli "hieman" ruuhkaa ja minut kotiutettiin. Olisin ollut valmis lähtemään jo perjantaina, sillä olin aamusta iltaan teholla Pätkiksen kanssa ja kävin huoneessani vain syömässä. Seuraavan viikon vietinkin tarkkailuosastolla edelleen aamusta iltaan, mutta vain syömättä juuri mitään päivän aikana. Lopulta viikon päästä sunnuntaina hoitajan suunnilleen pakotettua minut henkilökunnan ruokalaan syömään, jossa imettävät äidit söivät ilmaiseksi, sain ruokahaluni takaisin. Sitten minulla olikin taas koko ajan nälkä. Päivien kaava oli melko samanlainen: aamulla viimeistään yhdeksäksi teholle, Mies tuli töistä päästyään ja lähdimme yleensä kahdeksan-yhdeksän maissa, aikaisintaan kuuden jälkeen. Kolmen tunnin syöttöväli rytmitti päiviä ja muun ajan notkuimme nojatuoleissa Pätkis vuorotellen jommankumman sylissä. Näitä tylsiä ja hiljaisia päiviä tuli melkein ikävä siinä vaiheessa kun sydänkäyrää piirtävät koneet piipittivät vähintään pari kertaa tunnissa ja omat sydämemme tuntuivat pysähtyvän aina kun Pätkiksen pulssi pamahti päälle kahteensataan.

Onneksi Pätkiksellä on sitkeä sydän ja tällä hetkellä kaikki on hyvin.

Seuraavat kaksi kirjoitusta Pätkiksen sairaala-ajasta löydät täältä (osa 2) ja täältä (osa 3)

- Ninni -