Asiaa siivouksesta

Luin eilen Kaisa Vanhalan mieltä rauhoittavan kirjoituksen Pitääkö sotkuista kotia hävetä? Hän tuskaili varmasti monelle tutun asian eli ainaisen kaaoksen kanssa. Monet muutkin varmasti kadehtivat koteja, jotka ovat aina moitteettoman siistejä ja joiden pöydillä on tuoreita kukkia maljakoissa. Siivoaminen stressaa välillä meistä jokaista, mutta Vanhala oli kokenut valaistumisen nähtyään ystävänsä jakaman kuvan Facebookissa. Siinä oli kuva kolmiosta, jonka kärjissä luki "Siisti koti", "Mielenterveys" ja "Onnelliset lapset" ja näistä piti valita kaksi. Silloin hän tajusi, ettei ole asian kanssa yksin vaan muillakin on päiviä, kenties viikkoja, jolloin koti ei ole siisti. Eikä se ole syy tuntea syyllisyyttä. Se voi olla merkki siitä, että on parempaakin tekemistä!

Ystäväni oli jakanut kolumnin Facebookissa saatesanojen kera ja alle oli kertynyt perheenäitien myönteleviä kommentteja. Itse samaistun täysin Vanhalan ajatuksiin sotkujen ahdistavuudesta ja vaikka vieraista tykkäänkin otan heidät vastaan mieluiten tunnin varoitusajalla, jotta ehdin siivota kämpän edes jotenkuten katseen kestäväksi. Mies ei tällaisilla asioilla päätänsä vaivaa ja pyörittelee silmiään minun juostessani huoneesta toiseen ja käskyttäessä milloin mikäkin roju tai rätti kädessäni Miestä kantamaan kortensa kekoon.

Ideaalitilanteessa siisteyttä vain ylläpidettäisiin. Ikinä ei ehtisi kertyä pölypalloja, murukasoja ja rojuläjiä mihinkään kun joka päivä vaivautuisi laittamaan asiat omille paikoilleen ja siistimään jälkensä. Aina viikon, vähintään kahden välein päätän, että tänään tapahtuu muutos. Tänään meidän perhe ryhtyy perussiistiksi ja nauttii perussiististä kodista jokaisena viikonpäivänä. Selitän Miehelle pelisäännöt kuin lapselle, koska eiväthän miehet ymmärrä siivouksesta mitään. Murut pyyhitään pöydältä kun leipä on tehty, astiat laitetaan tiskikoneeseen kun ruoka on syöty, pannut ja kattilat tiskataan ruuan jälkeen, Pätkiksen tuttipullot pestään heti syötön jälkeen ja koira karstataan vähintään joka toinen päivä, jotta karvat pysyvät poissa nurkista. Ei muuta kuin tuumasta toimeen! Ensimmäisen päivän iltana jaksan siistiä keittiön ennen nukkumaan menoa, myös niistä Miehen jättämistä leivänmurusista, jotka hän kuitenkin unohti siivota. Pesen Pätkiksen pullot, jotka ovat kaikki kolme jääneet olohuoneen pöydälle. Laitan likaiset astiat tiskikoneeseen ja tiskaan käsin hellalle jääneen paistinpannun. Tai lupaan tiskaavani sen huomenna. Tai ylihuomenna. Tai ehkä Mies tiskaa jos hänelle tulee ensin tarve käyttää sitä? Ja näin siivousinto kaatui heti alkuunsa..

Totuus on, että sohvamme toimii puolittain vaatevarastona (lähinnä minun vaatteilleni, tunnustan), sohvapöytä täytyy ensin raivata, jotta sen ääressä voi syödä samalla kun katsoo lempisarjaa samalla kun varsinainen ruokapöytä loistaa tyhjyyttään. Elleivät Miehen vaatteet ole levinneet ruokapöydän tuolilta itse pöydälle ja Pätkiksen ruokalappu ja rätti ole pöydän nurkalla odottamassa seuraavaa soseateriaa. Hoitolaukkukin saattaa olla pöydällä valmiina matkaan napattavaksi. Keittiön tasot ovat täynnä niin tarpeellisia kodinkoneita kuin erittäin tarpeettomia muruja ja maitoläikkiä ja likaisia astioita samalla kun tiskikone on puolillaan likaisia tai täynnä puhtaita. Tiskiallas on siisti kahtena tai kolmena päivänä viikossa tiskausinnon iskiessä. Olohuoneen paksu lankamatto, joka tuntui hyvältä idealta ajatellen Pätkiksen tulevia leikkejä ja konttauksia on punaisen sijasta enemmänkin harmaa koirankarvoista ja täynnä erinäköisiä kuminpalasia ja langanpätkiä koiran tuhoamista leluista. Makuuhuoneen nurkassa on äitiyspakkauslaatikko puolillaan toistaiseksi isoja vauvanvaatteita ja lattialla lojuu kaksi lihalaatikollista sekalaista tavaraa, joka ei vieläkään ole löytänyt paikkaansa vaikka muutosta on reippaasti yli puoli vuotta. Lisäksi sängyn vieressä on läjä Miehen vaatteita, jotka eivät itsekseen hypi takaisin kaappiin, mutta jotka palvelevat erinomaisena koiranpetinä.

Olen mielestäni yrittänyt kaikkea. Sovin Miehen kanssa pelisäännöt siivouksesta, luen naistenlehtien artikkeleita siistien ihmisten päivärutiineista ja lupaan ja vannon laativani itselleni päiväaikataulun, joka sisältää niin lenkkeilyä kuin leikkiä koiran ja vauvan kanssa, kuntopiiriä Pätkiksen päiväunien aikaan ja siivouksesta ja kotitöistä huolehtimista kunnon kotiäidin tapaan, jotta Mies voi keskittyä käymään töissä ja kotona ollessaan nauttimaan perheestään ilman pölypalloista stressaavaa emäntää. Ajatuksen tasolla homman pitäisi siis olla kunnossa, mutta ideoiden siirtäminen käytäntöön tökkii. Taidan olla vain niin helvetin laiska ja saamaton, että olen ikuisesti tuomittu elämään sekasorron keskellä odottaen päivää, jona voin valjastaa Pätkiksen lapsityöhön siivoamaan puolestani.

Tavoitteenani tämän vuoden aikana olisi saada kämppä edes päiväksi siihen kuntoon, että voin hyvillä mielin kuvailla jokaisen nurkan ja laatia vihdoin pitkään suunnitelmissa olleen remonttikertomuksen. Toisaalta olen siinä määrin perfektionisti, että en haluaisi esitellä epäsiistin lisäksi myöskään keskeneräistä kotia. Kotimme seinät ovat täysin tyhjät ja persoonattomat, huonekaluvalinnat alkavat tökkiä ja epäilen koko sisustusmakuani. Toisaalta en usko kotimme olevan mielestäni ikinä täysin valmis, varsinkaan unelmakodin ollessa jotain ihan muuta kuin rivitalokolmio pienellä takapihalla. Ehkäpä siis voisin esitellä tämän nykyisen kodin ja sisustuksen eräänlaisena lähtökohtana, jonka pohjalta on hyvä työstää sitä lopullista tyyliä.

Päätin olla rohkea (tai tyhmä) ja julkaista muutaman kaunistelemattoman kuvan kodistamme sellaisena kuin se arjen pyörityksessä yleensä on. Toivottavasti tämä antaa lohtua muillekin siisteyden kanssa painiskeleville äideille, ja miksei ihan kenelle tahansa, jolla on muutakin elämää kuin imurin varressa heiluminen. Tai sitten tästä saavat kauhistelemisen tai ylpeyden aihetta ne, joiden koti on lasten, eläinten ja miestenkin keskellä aina siinä kunnossa, että kehtaa vieraita kutsua. Jos kuulut jälkimmäisiin, kerro ihmeessä salaisuutesi ja montako tuntia vuorokaudessasi on!

Tekstiä muokattu 15.09.

Ihan kipeetä

Jes, oon vihdoin viimein selättämässä melkein viikon kestänyttä flunssaani! Pätkis-raukkaan iski flunssa ekana viime sunnuntaina ja mulle tuli sama pöpö heti perään. Kuume huiteli parhaimmillaan 38,6 asteessa kun mulla normilämpö on n. 36,3. Pätkiksellä ei onneksi korkeaa kuumetta ollut, mutta nuhaa senkin edestä. Suolaliuostipat on olleet loistava apu! Parina yönä vauva heräsi itkemään kolmekin kertaa ihan vain, koska nenä oli niin tukossa ja oli ikävä olla. Itku onneksi loppui syliin päästyään ja siihen nukahtikin joka kerta uudelleen. Oli itsestä todella outoa havahtua keskellä yötä itkevään vauvaan, koska meillähän on nukuttu koko yö jo kolmen kuukauden ajan. Syöttää ei sentään tarvinut, pääsin helpolla.

Olen niitä ihmisiä, joille iskee flunssa tasan jokaisena vuodenaikana. Niin kevät-, kesä-, syys- kuin talviflunssat on koettu ja lähes joka vuosi. Viime vuosi oli kuitenkin poikkeus! Viime kesänä olin viikon saikulla flunssan takia ennen raskautta, mutta seuraavan kerran vasta tänä keväänä. Ja nyt. Mies ei vitamiinien voimaan usko mutta olen ihan varma, että normaalia parempi vastustuskykyni viime syksyn ja talven ajan johtui raskausajan vitamiineista. Söin Minisunin Multivitamin Mama-vitamiineja lähes koko raskausajan ja kummasti pysyi flunssa loitolla! Keväällä unohdin yhtenä päivänä ottaa vitamiinin ja kahden päivän sisällä alkoi mieletön kurkkukipu, joka yltyi kuumeiseksi flunssaksi. Sattumaa? Voi olla, mutta en suostu uskomaan. Nyt olen jonkun aikaa ollut syömättä vitamiineja viimeisen purkin loputtua. Söin raskausaikana kaksi purkkia Mamaa ja niitä ennen erikseen foolihappoa ja d-vitamiinia. Flunssat on kivoja niin kauan kuin niitä ei ole, joten lopullisesti tervehdyttyäni suuntaan taas apteekkiin vitamiinihyllyjä tyhjentämään.

Tänään on ollut harvinaisen hiljainen päivä. Mies on ollut ralliradalla isänsä mekaanikkona ja Pätkis Miehen äidillä mummulassa hoidossa. Kotona on ollut vain minä ja koira. Olen maannut sohvalla peiton alla, katsonut telkkaa, tehnyt äitini keräämistä marjoista smoothieta, nukkunut pitkät päikkärit ja käynyt koiran kanssa leppeissä löylyissä. Eli aivan ihanan rentouttava flunssapäivä takana. Jotain silti puuttuu ja se on Pätkiksen kirkkaat kiljahtelut ja kikatukset, koko kämpän valaiseva hymy ja pienet kuolaiset sormet lähmimässä joka paikkaa. No, kohta Mies ja Pätkis tulevat kotiin ja voi olla että jo huomenna kaipaan uutta rentoutumispäivää.. ;)

Aamuyöpostaus

Huh, kello on jo noin ja mä olen vielä näin! Pätkis on vanhemmillani yökylässä ja Mies juhlissa, joten olen koiran kanssa yksin kotona tämän yön. Tekisi mieli ottaa tuo karvakorva sänkyyn viereen, mutta sen virheen jälkeen ei oma peti (tai sohva) sille kelpaisi. Alkujaan minun piti olla Miehen mukana juhlissa, mutta fiilis sanoi vähän toista ja päätin jäädä kotiin. Äitini taas oli jo niin innoissaan Pätkiksen sovitusta vierailusta, että sitä visiittiä ei enää kehdannut perua :)

Suunnittelin meneväni nukkumaan ajoissa ja  nukkuvani pitkään ja hartaasti. Pätkiksen lääkkeet kun annetaan klo 00.00 ja 08.00, niin aina joutuu väkisin valvomaan ja toisaalta aamulla nousemaan. Olen todella aamu-uninen ja kello 8 on minulle hirvittävän aikaista ellen ole töihin menossa. On se kyllä vähän silloinkin. Mies ennusti, että en varmastikaan lähde vanhemmiltani ennen puoltayötä ja näinhän siinä kävi.. Pätkis on aikaisemmin ollut yhden yön vanhemmillani pari kuukautta sitten kun oma väsymykseni oli vielä jotain aivan järkyttävää, mutta silloinkaan en malttanut lähteä ennen kuin pikkuinen nukahti mummin syliin. Sain silloin sentään aamulla nukkua pitkään, kun sai rauhassa sammuttaa lääkehälytyksen kännykästä ja luottaa vanhempieni hyvään hoitoon.

Pari viikkoa sitten oli suvantovaihe meidän perheen yöhuudoissa, mutta nyt ne ovat taas palanneet oikeastaan jokaöisinä. Iltaisin noin kymmenen aikaan alkaa olla mukulalla päivä pulkassa ja veto loppu. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että äiti saa laulaa kauniin tuutulaulun ja peitellä unisena hymyilevän vauvan sänkyyn. Ehei! Meillä homma menee niin, että yhdeksän ja kymmenen välillä alkaa korvia särkevä karjunta, johon ei auta syli, laulu, maito.. Ei juuri mikään. Inhottavinta on se, että Mies handlaa nämä iltahuudot minua paremmin ja Pätkiksen nukuttaminen jää yleensä hänen harteilleen, vaikka raukka joutuu lähtemään töihin neljältä aamulla. Sormet ristissä tulevaisuutta peläten toivon, että päästäisiin näistä iltahuudoista ennen kuin Pätkis on oikeasti niin iso, etten jaksa häntä kanniskella ympäri kämppää parhaimmillaan yli tuntia. Nyt on jo painoa suunnilleen kilo per kymmenen senttiä (~6kg ja 60cm) ja minä rannevammaisena en hirveän mielelläni tuota pakettia hytkyttele.

Olin vanhemmillani kylässä tämän päivää ja lähdin jopa kaverini innostamana kahden tunnin lenkille koiran ja kaverini kanssa. Lenkin ja oman suihkuni jälkeen oli Pätkiksen kylvyn ja kaulapläskien puhdistuksen aika. Tuo pikku-Michelin kerää järkyttävästi maitoa ja muuta mukavaa leukojensa väliin ja jatkuvasti saa tehdä talkkipurkin kanssa interventioita. Iltapäivä ja alkuilta meni oikein mukavasti eri syleissä syöden, leikkien ja päristellen. Päristely on muuten tällä hetkellä ihan ykkösjuttu! Miehen kanssa paidat märkinä saadaan nauttia tästä. Alamäki alkoi vinksahtaneesta päiväunirytmistä.

Itse en tullut juuri kelloa katsoneeksi illan aikana ja tajusin vasta hieman ennen yhdeksää, että Pätkis on edelleen unilla. Yleensä yhdeksän jälkeen alkaa yöunille rauhoittuminen, viimeisten maitojen syönti ja ne iltahuudot. Pätkis sitten heräsi vaunuista vartin yli yhdeksän höpöttämään mummille, samaan aikaan mihin edellisen illan huuto alkoi. Osasin siis varautua kovaääniseen ja myöhään kestävään huutoon, joka lopulta hiljenikin vasta puoli yhdeltä. Äitini taisi hieman yllättyä, sillä yleensä Pätkis on todella iloinen, nauravainen ja tyytyväinen vauva. Kerran tuo suloisuus jo simahti mummin syliin lyhyen huudon jälkeen ja siirtyi siitä sujuvasti vaunuihin. (Mummilassa on ystävältäni saadut 80-luvun ihanat retrovaunut sisäkäytössä Pätkiksen sänkynä.) Alle puoli tuntia saimme huokaista, kunnes desibelit jälleen nousivat. Loputtomalta tuntuneen hyssyttelyn ja hytkyttelyn päätteeksi pieni väsynyt Känkkäränkkä saatiin takaisin vaunuihin nukkumaan. Silloin hipsimme koiran kanssa - tai minä hipsin ja koira kirmasi - ovea kohti ja kipitimme kotiin nukkumaan. Tarkistettuani kämpän mörköjen ja murhamiesten varalta (pakko tehdä aina kun tulen yksin pimeällä tyhjään kotiin..) ajattelin meneväni nukkumaan. Bad news! Tietokone oli jäänyt päälle jotain päivitystä asentamaan ja minähän sitten jumituin tähän. Ja tässä olen edelleen. Sain sentään jotain hyödyllistäkin tehtyä tämän yön aikana! Siirsin vihdoista viimein kännykästäni kaikki kuvat ja videot tietokoneelle, koska puhelin on viikon verran valittanut järjestelmämuistin vähyyttä. Kaiken kaikkiaan siirrettäviä tiedostoja oli huikeat 1078. Ei ihme, että on ollut luuri vähän jumissa! Onnistuin välissä jopa pudottamaan kännykän lattialle ja tietokone hälytti heti loppujen kuvien osalla "Catastrophic failure!". Osa tuosta on täyttä huttua eikä omaottamiani kuvia, mutta lupaan itselleni, etten edes vilkaise niitä tänä yönä. Muuten istuisin tässä vielä äitini kysellessä Pätkiksen palautusaikataulua.

Nyt nappaan aamulääkkeen hälytyksen pois ja painun vihdoista viimein peiton alle halimaan Miehen mytättyä peittoa. Öitä tai aamuja!