Laavulla

"Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt.."

Eilen teimme parituntisen retken metsään ulkoilun merkeissä. Hävettää myöntää, mutta tajusin talsineeni samoja polkuja edellisen kerran ollessani vielä raskaana. Silloinkin oli syksy, eli siitä on melkolailla tasan kaksi vuotta aikaa. Mahtavat ulkoilumaastot ovat vain muutaman kilometrin päässä kotiamme, joten ehkä nyt hyödynnämme niitä useammin.

Retkeilemään lähtivät myös vanhempani ja siskoni, minä vahvistin joukkoja lapsella ja koiralla. Koiralla, joka nautti sydämensä kyllyydestä päästessään painamaan pitkin maita ja mantuja kuin ruskea salama. Kameraa en jaksanut repussa roudata, joten saldona on vain tärähtäneitä kännykkäkuvia.

Matka autolta laavulle koetteli kanssaretkeilijöiden käsivoimia, koska vallan hyvin kävelevä lapsi heittäytyi useaankin otteeseen liikuntakyvyttömäksi ihan vain päästäkseen jonkun syliin. Polulla kävely oli erityisen tylsää, pöpelikössä Tacon perässä juokseminen taas sujui loistavasti. Pyllähdyksiä lukuunottamatta. Ja kirkas nauru raikasi männikössä kun tyttö katseli ympärillä poukkoilevaa elukkaa.

Laavulla isäni ja siskoni sytyttivät nuotioon tulen lämmittämään ja äitini kaivoi repustaan glögiä ja keksejä. Minä heittelin Tacolle keppejä, vaikka se kyllä juoksutti itseään ihan hyvin ilman apuakin. Pikkuretkeilijä taas tykästyi tukkipenkkeihin.

Koiranjuoksutukseen tuli tauko kun näköpiiriin ilmestyi hevonen ratsastajineen. Lapsiin ja koiriin tottunut lakun ystävä ei ollut moksiskaan meistä ja kävimme lähempänä tekemässä tuttavuutta. Tyttö hoki "Ihhahhaa" hevosen hamuillessa hänen tumppujaan (ja kädessä ollutta näkkileipää). Taco lymyili meidän takanamme piilossa ja vähän väliä kurotteli haistelemaan suurta hevosta. Se oli ilmeisesti unohtanut nähneensä hevosia ennenkin ja juosseensa niiden kanssa kilpaa, vaikkakin aidan eri puolilla.

Ratsukko jatkoi matkaansa ja jonkin ajan kuluttua päästin koiran taas vapaaksi. Ajattelin, että se on jo unohtanut hevosen ja jatkoimme keppien heittelyä. Aivan varoittamatta se ampaisi täyteen juoksuun ja ehdin vain sanoa vieressä seisseelle siskolleni "*Rumasana* nyt se lähti sen hevosen perään!" ja juoksin samaan suuntaan. Törkeän huonoksi päässyt kuntoni petti pian ja Tacokin oli jo kadonnut näkyvistä. Huutelin sitä minkä huohotukseltani pystyin ja yritin etsiä haarautuvilta poluilta kavionjälkiä. Turhaa hommaa, totesin. Vaikka keksisin seurata oikeaa polkua, joka haarautui jatkuvasti eri suuntiin, en ikinä saisi koiraa tai parikymmentä minuuttia etumatkaa saanutta ratsukkoa kiinni.

Palasin laavulle ja kehitimme pelisuunnitelmaa elukan etsimiseksi. Latasin jo facebookiin ilmoitusta karanneesta koirasta ja heti kun kännykkä ilmoitti sen julkaisusta, rymisti Taco täyttä laukkaa takaisin. Ei muuta kuin kourallinen nameja suuhun ja hihna kaulaan. Ja se facejulkaisu pois.

En tiedä löysikö Taco etsimäänsä, mutta onneksi luonto ajoi laumaeläimen pian takaisin. Urpoelukan toilailuja (joille kyllä naurettiin hyvin pian) lukuunottamatta retki oli ihan loistava. Nyt yritän saada ahterimme raahattua useamminkin tuonne, koska tolkuton ala metsää on vielä tutkimatta.